Juupas – eipäs.
Näinhän tässä on reilu vuosi menty; toivoen parasta ja peljäten pahinta. Maailma ei ole sittenkään loppunut, elämä se vaan on jatkunut päivästä päivään … kuin ehkä olettaa sopiikin. Eriskummallinen aika, joka muistetaan … ainakin hetken.
Tanssi ja tanssiharrastukset ovat pääsääntöisesti olleet tauolla. Tanssi on saanut viimeisen vuoden aikana mielestäni myös kyseenalaista kunniaa olla niiden harrastusten joukossa, jolle on heristelty sormea ja joka on luettu sinne vaarallisimpaan päähän harrastuksista. Ehkäpä tämän asian voi myös lukea koko tanssialalle loppujen lopuksi sangen positiiviseksi asiaksi. Meidät tanssijat on huomioitu varsin laajasti ja tullaan varmaan myös huomioimaan tulevaisuudessakin.
Ihminen kaipaa toisen luo. Se pieni kutina, mikä on solissut itsekseen ihmisten sieluissa odottaen pääsyä rapsuteltavaksi toisten luo, voi olla odottamattoman suuri. Odotukset hetkestä ja ”vapaudesta”, kun karsinoiden veräjät aukeavat, kasvavat päivä päivältä. Mielenkiinnolla odottelen … onko lähtö sittenkin varovaisen aistikas ja pehmeä vai riemukkaan runsas. Aika näyttää.
Tulevaisuus! Joku on joskus sanonut, että tulevaisuutta ei ole eikä siitä sen tähden tartte kantaa huoltakaan. Tulevaisuus täytyy sen sijaan rakentaa … No toki, eihän se toisinkaan voisi olla. Murehtimalla kun ei rakennetta yhtään mitään – risumajaakaan, mutta tekemällä töitä tehdään ihmeitä.
Yksi suuri haave tulevaisuudesta, joka antaisi pontta ja jatkuvuutta koko lavatanssikulttuurillemme, on saada enemmän nuorempaa ikäryhmää tanssimaan tansseihin ja tanssikursseille. Jatkuvuus on koetuksella, ainakin tässä muodossa mitä elämme. Tämän päivän tanssilajitarjonta on jo siksi runsasta, että pystymettästä ”partaveitseksi” voi olla liiankin riemukkaan kiharainen taival. Tarvitaan opetusta ja opettelua sekä ryhmää, joka on apuna ja tukena elämän tanssimatkalla. On ensiarvoisen tärkeää myös hyväksyä kehityksen rattaan pyöriminen ja olla mukana täysin rinnoin kehittämässä omaa tanssitaitoaan sekä näin myös uudistuvaa tanssilavakulttuuriamme.
Puhumme kauniisti, kauniilla sanoilla hyväksymisestä, toisten huomioon ottamisista jne. Mutta olemmeko aina, siis aina - ei melkein, puheittemme mittaisia. Pieni luisto – lipsuminen hetkessä, joka on herkkä, voi avata siteen ollaksemme hyväksyttyjä. Kenellä sitten on suurempi vastuu hyväksymisessä ja toisen huomioon ottamisessa esim. paritanssissa. Veikkaisin että taidokkaammalla.
Ihmiset tapaavat toisiaan, ainakin virtuaalisesti, aivan joka hetki. Toisin oli ennen vanhaan, jolloin mm. lavatanssikulttuurimme sai jalanpohjaa. Ihmiset tapasivat toisiaan jopa kerran viikossa, jos lähistöllä oli paikka missä oli tanssit. Viikon aikana moni asia sai anteeksi, oli aikaa nukkua öiden yli ja ajatella asioita - jopa opetella sitä mitä ei osannut. Hitaus ja rauhallisuus asioiden edetä oli ehkä avainsana pysyvyydelle, joka vieläkin näkyy ja huokuu varttuneemmassa tanssikansassa. Ja tämä edellinen virke on luettava erittäin isolla positiivisuudella.
Toisin on tänään, meillä tahtoo olla tarve saada heti ”hilloa” parketille ja hauskuutta kans. Helposti jätetään jokin opinporras väliin, kun päivä jatkuu helposti kiireisin asetuksin siirryttäessä illan harrastuksiin. Kiire kohtaa kiireen.
Kohdassa, jossa työ ja harrastus kohtaa, olisi ehkä hyvä vaihtaa mielen ja kehon saundia. Jotenkin ajatus rauhoittumisesta ja rytmin vaihtumisesta on kuvastunut tanssiringin antamasta palautteesta entistä enemmän. Eikä tässä puhuta tanssijan iästä vaan tanssikilometrien määristä. Toki päivän rauha ja rauhallisuus voi tuoda odotuksia illan harrastuksiin kokonaisvaltaisesta ”säpinästä” kehossa ja mielessä.
Aivan ihan kaikenlaasta sitä tulee miettineeksi täällä taustalla. Tanssiseuran toiminta on kuin pitopöytä, jonka makujen sinfonista olis hyvä löytyä sellaiset maut ja mielen täytteet, että sitä haluaisi lisää … ja haluaisi maistaa yhä uusia makuja ja herkkuja, jotka taas vievät harrastusta eteenpäin ja toisivat sitä jokaiseen toimintaa haluttua jatkuvuutta.
Intoa sitä vaan tuntuu pursuavan yhteisen asian eteen, niin täällä taustalla kuin siellä tanssiringissäkin. Ja onhan meillä tanssiseurassamme kaiken tämän hyvän innon vertauskuvana oma maskotti, joka on ollut mukana aivan alusta saakka: Into-nalle. Sopivasti onnellinen, pehmoinen, positiivisuutta pursuava kaveri. Into-nalle on saanut matkan varrella myös itselleen kaverin: Flikkafrendi Ilona-nallen. Tämän parivaljakon kanssa on tullut oltua niin ” laskettelemassa, tekemässä igluja ja käytyä muutenkin irrottelemassa” milloin missäkin ilonpilke silmäkulmassa.
Oikein hyvää tulevaa kevättä ja pääsiäisen aikaa ihan kaikille, nähdään.
Kai Tamminen